Rattikauhua Amerikassa

Nyt se sitten tapahtui. Musta SUV Ford Interceptor pysähtyi autoni taakse. Luotiliivein varustautunut mustapaitainen, ehta amerikkalainen poliisimies käveli autoni viereen, repsikan puolelle(!) ja kysyi heti ensi töikseen miten minulla menee, periamerikkalaiseen tervehtimistapaan. Suomalainen poliisi olisi todennäköisesti  tokaissut minulle paljon suoraviivaisemmin: ”Ajokortti ja rekisteriote!”, kädet samalla haalarien mustalle nahkavyölle, vatsakummun eteen hakeutuen.

Ennen pysähtymistäni olin kieltämättä ehtinyt ajatella, että vilkkuvalot takanani eivät koskeneet minua, vaan että tämä musta, paikallisen, amerikkalaisen poliisin käyttämä maasturi olisi menossa vilkut päällä ohitseni, pysäyttämään oikeaa varasta tai liikenteen vaarantajaa. Mutta kuten todettua, luuloni osoittautui, kuten niin usein, vääräksi (mieheni tapaakin sanoa: ”Assumption is a mother of all the fuck ups.”) 

Olin ajanut 20mi/h eli n 33km/h läpi minulle oudon asuinalueen oikaistakseni ja nopeuttaakseni ostoksilta palaamistani. Tie asuinalueen läpi oli kapea ja siinä oli useita pieniä risteyksiä. Ja kuten ainakin täällä Pacific Northwestissä on tapana, joka ikisessä risteyksessä on STOP-merkki! (todellakin kärkikolmioita ei juuri harrasteta täälläpäin.) 

Kun sitten, uskokaa tai älkää, ihan aidosti ihmettelin tuolle keski-ikäiselle pistoolivöiselle vastakkaisen sukupuolen edustajalle, että mitähän mahdoin tehdä väärin, informoi hän minua hymyillen, että, olin ajanut pysähtymättä STOP-merkin ohitse jossakin ohittamistani risteyksistä. En jaksa uskoa, että minua olisi suomalainen poliisi pysäyttänyt samasta syystä. Muutakuin siinä tapauksessa, että risteävältä tieltä olisi tullut toinen auto, tai että tietä olisi ollut ylittämässä jalankulkija/pyöräilijä ja olisin todellakin vaarantanut pysähtymättä jonkun kanssakulkijan hengen. Rikoin silti lakia, sitä en kiellä (vaikken havainnutkaan pysähtymättä ohittamaani STOP-merkkiä) ja poliisilla oli tietenkin oikeus puuttua ajokäytökseeni. But still! Come on.

No, ehkä tuolla poloisella, yksinään partioivalla univormumiehellä  ei ollut lounaansa jälkeen muuta tekemistä ja puuttumiskynnys oli siksi niin matalalla. Suomalaisella poliisismiehellä tahi -naisella ei juuri taida samankaltaisia ”hukkahetkiä” työpäivänsä lomassa olla, sen verran kireälle on resurssit moni paikoin vedetty. Valitettavasti. Ja se näkyy mielestäni myös suomalaisten ajokäyttäytymisessä. ”Ei tarvitse noudattaa, kun ei ole ketään näkemässä” -mentaliteetti on saanut valitettavan paljon jalansijaa ja moni muukin kuin vain allekirjoittanut ”kukkahattutäti” toivovat Suomen poliisilta lisää näkyvyyttä ja läsnäoloa, yhteisen turvallisuuden vuoksi. Ehkä meilläkin partiot pitäisi erottaa toisistaan ja laittaa Suomenkin virkavalta partioimaan yksinään. Toiselle auto ja toiselle vaikka nyt niin muodikas sähköpyörä tai vielä enemmän ajan henkeen oleva sähköpotkulauta. Uskon, että VOI tai Tier vuokraisivat niitä mielellään, sopivaa korvausta vastaan tietenkn, myös Sisä-Suomen poliisipiirille. Awink, awink! Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Hassua muuten, miten paljon sitä ihminen ehtii miettiä kaikenlaista siinä sini-punaisten vilkkuvalojen eteen pysähtyessään. Muistin esimerkiksi yhtäkkiä miten kauemmin jo USAssa asuneet tuttavamme informoivat meitä amerikkalaisen poliisin kohtaamisesta. ”Pidä kädet aina näkyvillä, ja tee niinkuin poliisi pyytää, älä mitään muuta, jos et halua kuulaa kalloosi!” Niinpä pidinkin tärisevät käteni visusti näkyvillä ja pysyin sisällä autossa, vaikka olin jo kertaalleen aikeissa alkaa kaivaa auton papereita hanskalokerosta ja nousta autosta tielle ottamaan virkavaltaa vastaan.

Tuon muutaman sekunnin aikana, joka tuolta sinivuokolta, tai paikallisessa tapauksessa pitäisi kai sanoa mustavuokolta, kului siihen, että hän pysäytti autonsa tien viereen, nousi autosta ja käveli ikkunani luo, ehdin pohtia myöskin sitä, mitä poliisi mahtaisi sanoa minun suomalaisesta ajokortistani. Että joutuisinko vaikeuksiin, kun minulla ei ollut paikallista ajokorttia. Näin jo mielessäni miten tämä skrodehkon kokoinen liikennepoliisi saattaisi minut käsivarresta ohjaten poliisiautonsa takapenkille, käsiraudoissa, ja veisi minut kuulusteltavaksi paikalliselle poliisiasemalle. Jossa yrittäisin paniikissa selvittää jollekin toimistopublikaanille, miten minun pitäisi saada soittaa miehelleni ja miten voisin kyllä todistaa heille oleskelevani täällä ihan laillisesti vaikkei minulla paikallista ajokorttia olekaan.

Minun onnekseni tämä virkavallan edustaja päästi minut vain varoituksella, 140$:n sakon sijaan. Poliisi on siis kaveri. Täällä Amerikassakin. Ainakin, mikäli olet valkoihoinen, keski-ikäinen nainen.