Lumikenkäilyä ”meidän” vuorella
Lähdimme eilen aurinkoisen sunnuntain kunniaksi Mount Rainierin tulivuorelle ”meidän vuorelle”, kuten paikalliset sitä kuulemma kutsuvat vähän patikoimaan. Matkaa kertyi 1,5h edestä, joka lienee kilometreissä n 130
.
Matka oli mielestäni varsin mielenkiintoinen, sillä jo n 20mailia ennen Paradise-nimiseen puistoon pääsyä, me tulimme yhdelle Mount Rainier tulivuorialueen portille, jossa maksettiin puiston sisäänpääsystä. 60 dollaria (!) köyhempinä ajoimme pitkän ja syheröisen vuoristotien päähän, jossa totesimme, että n 500 muutakin autokuntaa oli pättänyt tulla nauttimaan aurinkoisesta ja lämpimästä sunnuntaista. Porukkaa siis riitti, mutta toisaalta niin riitti vuorenrinnettäkin lähes silmänkantamattomiin.
Onneksi siippani oli kaukaa viisas ja älysi pysähtyä Asherissa Whittakerin vierailijakeskuksella ja hommata meille lumikengät vuokralle. Samalla meille selvisi, ettei meillä olisi mitään asiaa puistoon ilman lumiketjuja. Ne kun kuulemma ovat lain mukaan pakko olla joka autossa (olemassa, ei alla), jos poliisi tai park ranger sattuisi pysäyttämään. Ei siis muuta kuin vuokraamaan ketjutkin. Vuokrauskulut olivat n 50 dollaria, joten jälleen tuli todistettua, että rahastamisen nämä amerikkalaiset tosiaan osaavat.
Vuorelle kapuaminen lumikengissä ei ollut ollenkaan niin helppoa, kuin miltä se saattaa kuulostaa. Matkaa kilometreissä ei varmaan tullut kuin 3-4km, mutta siihen kun lisää n 300m nousun ylöspäin pitkin epätasaista vuoren rinnettä, jossa lunta on arviolta 3-4metriä ja aurinko porottaa armottomasti, saatte ehkä jonkinlaisen kuvan retken haastavuudesta.
Rinteissä ei näkynyt myöskään vuoristo-oppaita saati moottorikelkkoja tai muita moottoroituja lumikulkuvälineitä ja mieleeni hiipi ajatus siitä, että mitä jos täällä rinteellä nyt sattuisi jollekulle jotain (erityisherkät tunnistavat varmaan nämä ajatukset ja tuntemukset). No, onneksi kaikki sujui kaikista ajatuksista ja tuntemuksista huolimatta hienosti.
Nautimme molemmat lumikengillä laskeutumisesta. Nimittäin vuoren rinnettä alaspäin neitseellisessä lumessa tarpoessa pääsi yllättävän nopeasti eteenpäin, sillä askeleet pystyi venyttämään lähes kengurun loikiksi. Kannattaa kokeilla, jos siihen on joskus elämässä mahdollisuus!
Matka oli mielestäni varsin mielenkiintoinen, sillä jo n 20mailia ennen Paradise-nimiseen puistoon pääsyä, me tulimme yhdelle Mount Rainier tulivuorialueen portille, jossa maksettiin puiston sisäänpääsystä. 60 dollaria (!) köyhempinä ajoimme pitkän ja syheröisen vuoristotien päähän, jossa totesimme, että n 500 muutakin autokuntaa oli pättänyt tulla nauttimaan aurinkoisesta ja lämpimästä sunnuntaista. Porukkaa siis riitti, mutta toisaalta niin riitti vuorenrinnettäkin lähes silmänkantamattomiin.
Onneksi siippani oli kaukaa viisas ja älysi pysähtyä Asherissa Whittakerin vierailijakeskuksella ja hommata meille lumikengät vuokralle. Samalla meille selvisi, ettei meillä olisi mitään asiaa puistoon ilman lumiketjuja. Ne kun kuulemma ovat lain mukaan pakko olla joka autossa (olemassa, ei alla), jos poliisi tai park ranger sattuisi pysäyttämään. Ei siis muuta kuin vuokraamaan ketjutkin. Vuokrauskulut olivat n 50 dollaria, joten jälleen tuli todistettua, että rahastamisen nämä amerikkalaiset tosiaan osaavat.
Vuorelle kapuaminen lumikengissä ei ollut ollenkaan niin helppoa, kuin miltä se saattaa kuulostaa. Matkaa kilometreissä ei varmaan tullut kuin 3-4km, mutta siihen kun lisää n 300m nousun ylöspäin pitkin epätasaista vuoren rinnettä, jossa lunta on arviolta 3-4metriä ja aurinko porottaa armottomasti, saatte ehkä jonkinlaisen kuvan retken haastavuudesta.
Reittejä ei ihme kyllä ollut merkitty lumeen millään tavalla ja lumikenkien ja suksien (toiset todellakin kapusivat ylös suksien tai laudan kanssa) jälkiä oli pitkin poikin rinnettä. Kuulo- eikä oikein näköetäisyydelläkään ollut juuri muita kiipeilijöitä, joten olin hiukan huolissani niin yläpuolella valuvana näkyvästä jäätiköstä ja mahdollisista lumivyöryistä kuin omasta jaksamisestanikin.
Rinteissä ei näkynyt myöskään vuoristo-oppaita saati moottorikelkkoja tai muita moottoroituja lumikulkuvälineitä ja mieleeni hiipi ajatus siitä, että mitä jos täällä rinteellä nyt sattuisi jollekulle jotain (erityisherkät tunnistavat varmaan nämä ajatukset ja tuntemukset). No, onneksi kaikki sujui kaikista ajatuksista ja tuntemuksista huolimatta hienosti.
Nautimme molemmat lumikengillä laskeutumisesta. Nimittäin vuoren rinnettä alaspäin neitseellisessä lumessa tarpoessa pääsi yllättävän nopeasti eteenpäin, sillä askeleet pystyi venyttämään lähes kengurun loikiksi. Kannattaa kokeilla, jos siihen on joskus elämässä mahdollisuus!
Comments
Post a Comment