Being alone
Hirvittelin ja kauhistelin kauan (=kuukausia) tämänhetkistä tilannettani, jossa olen YKSIN toisella puolella maailmaa, kun kaikki minulle tärkeät ja läheiset ihmiset (ja eläimet) ovat Suomessa ja nyt reilun vuorokauden kokemuksen jälkeen voin sanoa: ihan turhaan.
Erityisherkkänä tarvitsin kuitenkin tälle(kin) asialle piiiiiitkän sulatteluajan. Paljon pidemmän kuin ei-erityisherkkä olisi tarvinnut. Sekä huimasti omaa aktiivisuutta oman hyvinvointini eteen.
Omaa häntääni minun siis täytyykin nyt nostaa ainakin sen suhteen, että heti tänne muutettuani uskalsin tarttua "härkää sarvista" ja alkaa tutustua täällä paikallisiin ihmisiin. Kiitos amerikkalaisen, sosiaalisen kulttuurin, se ei ole ollut vaikeaa. Ja niin kahvittelu/teeseuraa, kävelyseuraa, joogaseuraa, lounasseuraa, tanssiseuraa, minua vapaaehtoistyöhön pyrkimisessä auttavia ihmisiä sekä kyläileviä naapureitakin on löytynyt helposti.
Olen siis onnellinen. Vaiko onnekas?
Vaikka amerikkalaisuudesta on mielestäni vaikea herkän suomalaisen löytää varsinaisesti juuri mitään tavoiteltavan arvoista, voisimme suomalaisina kyllä oppia olemaan yhtä avarakatseisia ja ihmisten diversiteettiä hyväksyviä ja ymmärtäviä (suvaitsevaisempia taitaa olla se sana mitä etsin), enkä tarkoita vain esim. seksuaalista suuntautumista, vammaisuutta tai ihonväriä, ja valmiimpia jakamaan omastamme tarkoittaen niin aikaa, rahaa kuin välittämistäkin.
Minut on otettu joka paikassa avosylin ja uteliaana vastaan, enkä ole missään yhteydessä kokenut olevani taakka (en edes silloin, kun esim. kielitaitoni ei ole aivan fluent - luokkaa) tai "ylimääräinen" tai ulkopuolinen.
Erityisherkkänä tarvitsin kuitenkin tälle(kin) asialle piiiiiitkän sulatteluajan. Paljon pidemmän kuin ei-erityisherkkä olisi tarvinnut. Sekä huimasti omaa aktiivisuutta oman hyvinvointini eteen.
Omaa häntääni minun siis täytyykin nyt nostaa ainakin sen suhteen, että heti tänne muutettuani uskalsin tarttua "härkää sarvista" ja alkaa tutustua täällä paikallisiin ihmisiin. Kiitos amerikkalaisen, sosiaalisen kulttuurin, se ei ole ollut vaikeaa. Ja niin kahvittelu/teeseuraa, kävelyseuraa, joogaseuraa, lounasseuraa, tanssiseuraa, minua vapaaehtoistyöhön pyrkimisessä auttavia ihmisiä sekä kyläileviä naapureitakin on löytynyt helposti.
Olen siis onnellinen. Vaiko onnekas?
Vaikka amerikkalaisuudesta on mielestäni vaikea herkän suomalaisen löytää varsinaisesti juuri mitään tavoiteltavan arvoista, voisimme suomalaisina kyllä oppia olemaan yhtä avarakatseisia ja ihmisten diversiteettiä hyväksyviä ja ymmärtäviä (suvaitsevaisempia taitaa olla se sana mitä etsin), enkä tarkoita vain esim. seksuaalista suuntautumista, vammaisuutta tai ihonväriä, ja valmiimpia jakamaan omastamme tarkoittaen niin aikaa, rahaa kuin välittämistäkin.
Minut on otettu joka paikassa avosylin ja uteliaana vastaan, enkä ole missään yhteydessä kokenut olevani taakka (en edes silloin, kun esim. kielitaitoni ei ole aivan fluent - luokkaa) tai "ylimääräinen" tai ulkopuolinen.
Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa: ole itse ystävällinen ja avoin, niin sinutkin otetaan ystävällisesti ja avoimesti vastaan❤️
Comments
Post a Comment