Uskallanko näyttää naiselta?
Olen viime viikkojen aikana pohtinut paljon turvallisuuttani sekä tämän paikan haasteita, asunnottomuutta ja huumeongelmaa.
Täällä ei nimittäin voi olla törmäämättä asunnottomien pystyttämiin telttoihin tai erilaisista kankaista, muovinpalasista, sateenvarjoista ja ostoskärryistä tms. rakentamiin hökkeleihin, joissa he yrittävät elämäänsä elää. Meidänkin asuntomme edessä kulkevan tien varressa on vanha autonrähjä, jonka rikkoutuneet ikkunat on teipattu umpeen ja tuulilasi peitetty minions-elokuvan mainosjulisteella ja jossa selvästikin majailee asunnottomia, ehkä jopa kokonainen perhe. East Bayn rannalla kasvavan pajukon alle rakensi mies ja nainen telttamaisen asuntonsa vain 3 pvää sitten. Ja kadunkulmat ovat täynnä autoilijoilta kerjääviä ja apua pyytäviä ihmisiä nuorista vanhoihin.
On sydäntäsärkevää katsoa heidän hoiperteluaan, kerjäämistään, likaisia vaatteitaan ja pesemätöntä olemustaan. Yhdelle nuorelle miehelle, joka muistutti minua omasta jälkikasvustani, kävin ojentamassa rahaakin, kun naivisti kuvittelin sen auttavan hänet edes ruuan ääreen. Kiitollinenhan hän oli kovin, mutten voi olla millään lailla varma, mihin antamani rahat kuluivat (vaikka lapsellisesti toivonkin, että hän ei käyttäisi huumeita =/ ).
Olen ymmärtänyt mediassa käydyn keskustelun sekä paikallisten kanssa juteltuani, että asunnottomuuden takana on kasvava huumeongelma, joka ilmeisesti on juurikin nyt viime kuukausina suorastaan”räjähtänyt käsiin”, ainakin osittain siksi, että cannabiksen käyttö ja hallussapito (tiettyyn määrään saakka) laillistettiin täällä Washingtonin osavaltiossa n 10v sitten ja puhutaan, että poliisilaitos olisi voimaton näiden ongelmien edessä.
Täällä n. Tampereen kokoisen kaupunginkin Food Bankissa pakataan kuulemma kuukausittain n kuudellesadalle (!) lapselle ja nuorelle lounaita viikonloppua varten, sillä muuten he jäävät ilmeisesti ruoatta, kun äiti ja isä eivät ole kykeneviä huolehtimaan edes lastensa perustarpeista. Surullista. Ja pelottavaakin.
Joudun naisena ja vieläpä varsin pienikokoisena sellaisena pohtimaan jatkuvasti missä uskallan liikkua ja ennen kaikkea minkä näköisenä uskallan liikkua yksin. Tällä hetkellä parhaiten koen sulautuvani joukkoon, kun pukeudun ja kävelen kuin mies, tai ainakin varsin vaatimattomasti enkä millään tavalla korosta naiseuttani. Vastaantulijoita täällä kyllä tervehditään varsin usein, mutta kohti heitä en oikein tohdi yksin kulkiessa juuri katsoa. Vaatehuoneestani löytyy siis varsin turhaan mukaan pakkaamia mekkoja, joita tuskin juuri uskallan täällä käyttää. Haluanko asua paikassa, jossa minun täytyy miettiä omaa turvallisuuttani koko ajan ja ennen kaikkea muuta..?
Kaipaan kotikaupungin turvallisuutta ja mahdollisuutta pukeutua miten itse tahdon ilman, että se herättää epätoivottavaa huomiota esim. vastakkaisessa sukupuolessa. Vaikka eiväthän nämä ongelmat täysin tuntemattomia ole meille suomalaisille lintukotolaisillekaan...valitettavasti =(
Täällä ei nimittäin voi olla törmäämättä asunnottomien pystyttämiin telttoihin tai erilaisista kankaista, muovinpalasista, sateenvarjoista ja ostoskärryistä tms. rakentamiin hökkeleihin, joissa he yrittävät elämäänsä elää. Meidänkin asuntomme edessä kulkevan tien varressa on vanha autonrähjä, jonka rikkoutuneet ikkunat on teipattu umpeen ja tuulilasi peitetty minions-elokuvan mainosjulisteella ja jossa selvästikin majailee asunnottomia, ehkä jopa kokonainen perhe. East Bayn rannalla kasvavan pajukon alle rakensi mies ja nainen telttamaisen asuntonsa vain 3 pvää sitten. Ja kadunkulmat ovat täynnä autoilijoilta kerjääviä ja apua pyytäviä ihmisiä nuorista vanhoihin.
On sydäntäsärkevää katsoa heidän hoiperteluaan, kerjäämistään, likaisia vaatteitaan ja pesemätöntä olemustaan. Yhdelle nuorelle miehelle, joka muistutti minua omasta jälkikasvustani, kävin ojentamassa rahaakin, kun naivisti kuvittelin sen auttavan hänet edes ruuan ääreen. Kiitollinenhan hän oli kovin, mutten voi olla millään lailla varma, mihin antamani rahat kuluivat (vaikka lapsellisesti toivonkin, että hän ei käyttäisi huumeita =/ ).
Olen ymmärtänyt mediassa käydyn keskustelun sekä paikallisten kanssa juteltuani, että asunnottomuuden takana on kasvava huumeongelma, joka ilmeisesti on juurikin nyt viime kuukausina suorastaan”räjähtänyt käsiin”, ainakin osittain siksi, että cannabiksen käyttö ja hallussapito (tiettyyn määrään saakka) laillistettiin täällä Washingtonin osavaltiossa n 10v sitten ja puhutaan, että poliisilaitos olisi voimaton näiden ongelmien edessä.
Täällä n. Tampereen kokoisen kaupunginkin Food Bankissa pakataan kuulemma kuukausittain n kuudellesadalle (!) lapselle ja nuorelle lounaita viikonloppua varten, sillä muuten he jäävät ilmeisesti ruoatta, kun äiti ja isä eivät ole kykeneviä huolehtimaan edes lastensa perustarpeista. Surullista. Ja pelottavaakin.
Joudun naisena ja vieläpä varsin pienikokoisena sellaisena pohtimaan jatkuvasti missä uskallan liikkua ja ennen kaikkea minkä näköisenä uskallan liikkua yksin. Tällä hetkellä parhaiten koen sulautuvani joukkoon, kun pukeudun ja kävelen kuin mies, tai ainakin varsin vaatimattomasti enkä millään tavalla korosta naiseuttani. Vastaantulijoita täällä kyllä tervehditään varsin usein, mutta kohti heitä en oikein tohdi yksin kulkiessa juuri katsoa. Vaatehuoneestani löytyy siis varsin turhaan mukaan pakkaamia mekkoja, joita tuskin juuri uskallan täällä käyttää. Haluanko asua paikassa, jossa minun täytyy miettiä omaa turvallisuuttani koko ajan ja ennen kaikkea muuta..?
Kaipaan kotikaupungin turvallisuutta ja mahdollisuutta pukeutua miten itse tahdon ilman, että se herättää epätoivottavaa huomiota esim. vastakkaisessa sukupuolessa. Vaikka eiväthän nämä ongelmat täysin tuntemattomia ole meille suomalaisille lintukotolaisillekaan...valitettavasti =(
Comments
Post a Comment