Ja oikea vastaus on: KANADA!
Emmehän me suinkaan jääneet laakereillemme lepäilemään Pasific Northwestiin päästyämme, vaan ykköstyypin eksplooraaja-Saarnio ;-) oli taas keksinyt meille uusia seikkailukohteita vielä hetken matkaa jatkuvan kesälomansa kunniaksi.
Suuntasimme siis Chicagon ja paluumatkan likastamat vaatteet pestyämme Kummelistakin tuttuun KANADAAN, tarkemmin, Vancouverin saarelle, ja sen pääkaupunkiin Victoriaan. Nimi on muuten enne, tässäkin tapauksessa :-)
Muistimme, ihme kyllä, ottaa mukaamme myös kaikki USAhan palatessamme tarvittavat passit viisumeineen ja muut väliaikaisesta työskentelystä (tai minun tapauksessani oleilusta ;-) todistavat USAn rajaviranomaisten myöntämät paperit, joten paluu uuteen, väliaikaiseen kotimaahamme kävi ongelmitta.
Hopeana hohtavan nelipyöräisen ratsumme nokka suunnattiin siis ensin kohti asuntomme ikkunoistakin näkyvän, Olympic-niemimaan pohjoisosia ja Port Angelesin satamakaupunkia. Liki 3 tuntia kestänyt automatkamme kulki pitkin Puget Soundin, tuon satoja maileja pitkän ja vuonomaisen merenlahden rantoja. Port Angelesista hyppäsimme Black Ball- lipun ja nimen alla kulkevan matkustajalautan, Cohon kyytiin autoinemme.
Tyynimeri oli mennessämme nimensä veroinen, eikä reilun tunnin lauttamatka ollut kuin melko lyhyt, mieleen sen kummemmin painumaton lauttamatka, kohti Vancouverin kaupungin edustalla sijaitsevaa samannimistä saarta.
Tai niin minä ainakin luulin. Mieleen, valitettavasti, painui sen sijaan Kanadan päässä lautassa, auton sisällä sekä passintarkastuspisteessä jonottamamme aika. Lauttamme oli perillä Vancouver Islandilla illalla, klo 19 ja lautasta ulospääsemiseen sekä Kanadaan sisään pääsemiseen kesti niin pitkään, että nippanappa ehdimme etsiä läheltä bed and breakfast - majoitustamme illallispaikan, joka olisi vielä klo 21 jälkeen vastaanottanut ruokailijoita. Mielensäpahoittaja minussa astui esiin: kyllä olisi lautan tyhjennys ja passintarkastus ollut tehokkaampaa ja huomattavasti nopeampaa kotimaassa! (ajattelin hampaitani lujasti yhteen purren etten olisi sanonut ihan kaikkia einiinkivoja sanoja, joita jonottaessa ja odotellessa tuli mieleeni.) Kuten huomaatte, pitkäjänteisyys ei kuulu vahvuuksiini ;-)
Voin muuten lämpimästi suositella Robert Porter House Inn:in B&B-majoitusta majoituspaikaksi, jos niille main joskus eksytte!
Itse Vancouverin saarella ehdimme nähdä, ja kuulla luksusristeilyalusten sumutorvineen tuomat turistiryhmät, sekä tuon ah, niin kauniilta ja leppoisalta vaikuttavan saaren upeat, brittiläistyyliset kukka-asetelmat ja täydellisyyttä hipovat puutarhat. Talotkin olivat osa melko brittiläishenkisiä ja rantaviivaa riitti niin hulppeille beach houseille, rikkaiden asuttamille kerrostalokomplekseille kuin suloisille ja mieleenjääneille, kelluville asuntolaivoillekin.
Paikalliset ihmiset tuntuivat olevan ylitsevuotavan ystävällisiä, mutta olettaen siitä syystä, että he kohtaavat turistin kaduilla ja työpaikoillaan ainakin kesäaikaan 50% todennäköisemmin kuin kaltaisensa saarelaisnatiivin.
Ruokakohteista ei valitettavasti jäänyt paljon muisteltavaa, sillä meidän löytämämme kohteissa ateriat olivat omasta mielestäni valitettavan saman makuisia ja oloisia, pohjois-amerikkalaistyylisine kastikkeineen ja majoneesilisineen. No, gluteenittomuus rajoitti ravintolakohteita ja niinpä katuruoka, joka varmasti olisi ollut paikan parasta antia, jäi vain yhden, ainakin minun osaltani heikohkon esityksen varaan.
Mutta ne maisemat! Niitähän ei korvaa mikään. Eikä suuri ja upea Butchard's gardenkaan jättänyt kylmäksi. Ehdottomasti kokemisen arvoinen paikka siis!
Merimatka takaisin tosin oli kaltaiselleni maakravulle melko karu kokemus: pieni lautta oli kuin lastu laineilla, Tyynenmeren aallokossa ja kapteenin tekemistä jatkuvista suunnankorjausliikkeistä huolimatta, pahoinvointia ja siitä syntynyttä paniikinpoikasta en kyennyt estämään. Eikä kapteeni liioin kannelle ja matkustamon ikkunoihin kavunneita aaltoja.
No, reissu on onneksi jo mukava muisto ja lautta ja sillä olleet ihmiset jo jatkaneet matkaansa ja elämäänsä kohti uusia seikkailuja :-)
Suuntasimme siis Chicagon ja paluumatkan likastamat vaatteet pestyämme Kummelistakin tuttuun KANADAAN, tarkemmin, Vancouverin saarelle, ja sen pääkaupunkiin Victoriaan. Nimi on muuten enne, tässäkin tapauksessa :-)
Muistimme, ihme kyllä, ottaa mukaamme myös kaikki USAhan palatessamme tarvittavat passit viisumeineen ja muut väliaikaisesta työskentelystä (tai minun tapauksessani oleilusta ;-) todistavat USAn rajaviranomaisten myöntämät paperit, joten paluu uuteen, väliaikaiseen kotimaahamme kävi ongelmitta.
Hopeana hohtavan nelipyöräisen ratsumme nokka suunnattiin siis ensin kohti asuntomme ikkunoistakin näkyvän, Olympic-niemimaan pohjoisosia ja Port Angelesin satamakaupunkia. Liki 3 tuntia kestänyt automatkamme kulki pitkin Puget Soundin, tuon satoja maileja pitkän ja vuonomaisen merenlahden rantoja. Port Angelesista hyppäsimme Black Ball- lipun ja nimen alla kulkevan matkustajalautan, Cohon kyytiin autoinemme.
Tai niin minä ainakin luulin. Mieleen, valitettavasti, painui sen sijaan Kanadan päässä lautassa, auton sisällä sekä passintarkastuspisteessä jonottamamme aika. Lauttamme oli perillä Vancouver Islandilla illalla, klo 19 ja lautasta ulospääsemiseen sekä Kanadaan sisään pääsemiseen kesti niin pitkään, että nippanappa ehdimme etsiä läheltä bed and breakfast - majoitustamme illallispaikan, joka olisi vielä klo 21 jälkeen vastaanottanut ruokailijoita. Mielensäpahoittaja minussa astui esiin: kyllä olisi lautan tyhjennys ja passintarkastus ollut tehokkaampaa ja huomattavasti nopeampaa kotimaassa! (ajattelin hampaitani lujasti yhteen purren etten olisi sanonut ihan kaikkia einiinkivoja sanoja, joita jonottaessa ja odotellessa tuli mieleeni.) Kuten huomaatte, pitkäjänteisyys ei kuulu vahvuuksiini ;-)
Voin muuten lämpimästi suositella Robert Porter House Inn:in B&B-majoitusta majoituspaikaksi, jos niille main joskus eksytte!
Itse Vancouverin saarella ehdimme nähdä, ja kuulla luksusristeilyalusten sumutorvineen tuomat turistiryhmät, sekä tuon ah, niin kauniilta ja leppoisalta vaikuttavan saaren upeat, brittiläistyyliset kukka-asetelmat ja täydellisyyttä hipovat puutarhat. Talotkin olivat osa melko brittiläishenkisiä ja rantaviivaa riitti niin hulppeille beach houseille, rikkaiden asuttamille kerrostalokomplekseille kuin suloisille ja mieleenjääneille, kelluville asuntolaivoillekin.
Paikalliset ihmiset tuntuivat olevan ylitsevuotavan ystävällisiä, mutta olettaen siitä syystä, että he kohtaavat turistin kaduilla ja työpaikoillaan ainakin kesäaikaan 50% todennäköisemmin kuin kaltaisensa saarelaisnatiivin.
Ruokakohteista ei valitettavasti jäänyt paljon muisteltavaa, sillä meidän löytämämme kohteissa ateriat olivat omasta mielestäni valitettavan saman makuisia ja oloisia, pohjois-amerikkalaistyylisine kastikkeineen ja majoneesilisineen. No, gluteenittomuus rajoitti ravintolakohteita ja niinpä katuruoka, joka varmasti olisi ollut paikan parasta antia, jäi vain yhden, ainakin minun osaltani heikohkon esityksen varaan.
Mutta ne maisemat! Niitähän ei korvaa mikään. Eikä suuri ja upea Butchard's gardenkaan jättänyt kylmäksi. Ehdottomasti kokemisen arvoinen paikka siis!
Merimatka takaisin tosin oli kaltaiselleni maakravulle melko karu kokemus: pieni lautta oli kuin lastu laineilla, Tyynenmeren aallokossa ja kapteenin tekemistä jatkuvista suunnankorjausliikkeistä huolimatta, pahoinvointia ja siitä syntynyttä paniikinpoikasta en kyennyt estämään. Eikä kapteeni liioin kannelle ja matkustamon ikkunoihin kavunneita aaltoja.
Comments
Post a Comment