A Finnish walk

Olen siunattu sekä ihanilla  naapureilla että läheisellä ”enchanted forestilla” , jonka mäkiset ja kiemurtelevat, vehreät polut saavat minut joka kerta haukkomaan henkeäni, eivätkä aina pelkästään ihastuksesta!

Lähdimme paikallisen ystäväni kanssa jälleen tänään jokaviikkoiselle (toisinaan jopa useampaan kertaan viikossa tapahtuvalle) hikingille tuohon kauniiseen, vehreään ”sademetsään”. Juttelimme, kuten aina, alkumatkan niin vanhustenhoidosta, koulutuksesta kuin ihmissuhteista ja kokemuksista omissa elämissämme ja jossakin vaiheessa tuli puheeksi suomalaisuus sekä suomalaisille tyypillinen käytös. Totesin ystävälleni, että todennäköisesti me suomalaiset kulkisimme tämänkin reitin metsässä hiljaisuuden vallitessa ja yritin vakuuttaa ystäväni siitä ettei se olisi minullekaan vaikeaa. Ystäväni intoutui tästä, täällä varsin oudoksi tulkittavasta, tavasta siinä määrin, että päätimme yrittää vaeltaa reitin täydellisen hiljaisuuden vallitessa aina puolimatkasta autolle saakka (n 2,5km). Olin melko varma ettei varsin puhelias (tai ainakin mielellään puheella hiljaisuuden täyttävä) ystäväni pystyisi olemaan hiljaa kuin hetken, enkä totta puhuen ollut ollenkaan varma pystyväni siihen itsekään.

Kuvakaappaus sivulta: imgur.com

Aluksi meitä molempia hiukan nauratti, sillä puuskutimme rinta rinnan mäkeä ylös. Sitten tein, kuten yleensäkin luonnossa, varsinkin metsässä ollessani, pysähdyin katselemaan ympärilläni kohoavaa huikeaa metsää, sen päällemme korkealla kaartuvaa kattoa ja kuuntelemaan metsän ääniä. Ystäväni tulkitsi minua hienosti ja pysähtyi myös. 

Matkamme edetessä meitä tuli vastaan ihmisiä, joita paikallisen tavan mukaisesti pitäisi aina tervehtiä ääneen, mutta jotka me ohitimme tällä kertaa pelkän hymyn ja kädenheilautuksen kera. Puistonhoitajalle, joka erehtyi kysymään miten kävelyretkemme oli kulunut, hymyilin ja näytin hiljaisuusmerkkiä, eli vein sormen suuni eteen. Hän pyysi anteeksi ja ilmeisesti, ja toivottavasti, ymmärsi tavoitteemme pysyä hiljaa.

Kun sitten viimein pääsimme puiston toiseen päähän, autollemme, annoimme toisillemme yläfemmat ja palasimme jälleen amerikkalaiseen keskustelukulttuuriin. Pian ystäväni paljasti minulle asian, jota en ollut osannut tulkita amerikkalaisuudessa sellaisenaan. Ystäväni kertoi, että heille amerikkalaisille hiljaisuudessa on jotakin niin intiimiä, että hiljaa ollaan perinteisesti vain todella hyvien ystävien tai rakkaiden seurassa. Muutoin kahden tai useamman ihmisen välinen etäisyys täytetään puheella, jotta toinen ei kokisi puhumatonta vastapuolta julkeaksi tai jopa epäkohteliaaksi! Voi miten epäkohteliaita ja intiimejä me suomalaiset sitten ollenkaan olemmekaan! 

Kuvakaappaus sivulta: lily.fi/etkaisaanymuavarten

Siitä hiljaisuuden intiimiydestäkö johtuu siis myös niin sanottu ”painostava hiljaisuus”, joka joskus vallitsee meidän suomalaisten kesken? Paikkaammeko liikaa tungettelevuutta/intiimiyttä vieraan ihmisen läsnäollessa puheella, jotta toinen ei tulisi liian lähelle? Vai onko se juurikin päin vastoin? Koemmeko me suomalaiset puheliaat kanssasisaremme tai -veljemme tungetteleviksi, kun julkeavat puhutella meitä, joita eivät kenties tunne?

No, yhtä kaikki, amerikkalainen ystäväni kuitenkin piti tästä suomalaisuuden kokemuksesta ja haluaa jatkaa hiljaisia kävelyretkiämme. Itse jäin hiukan kaipaamaan väliin syvällistä ja pohdiskelevaakin keskusteluamme kävellessämme. Well, what the heck, voinhan minä aina kai sen verran suomalaisuuden olemusta raottaa, että pärjään yhden retriittikävelylenkin viikossa uuden, amerikkalaisen ystäväni seurassa, vaikka kuinka oudolta tai intiimiltä tuntuisi.