Villi länsi - ja kun kaikki ei sujukaan kuin elokuvissa...
Viime viikolla pakkasimme jälleen matkalaukut sekä nelipyöräisen ratsumme ja tällä kertaa tie johdatti meidät kuvankauniisiin maisemiin Cascadien vuoristoon, n 3,5h ajomatkan päähän Olympian kodistamme.
Aloitimme kierroksen Cascades-vuoriston pohjoispuolelta, sillä olimme kuulleet, että siellä sijaitsisivat huikaisevammat maisemat kuin eteläpuolisella reitillä. Ajoimme halki vuorten kehystämien kapeiden laaksojen, toisinaan ylöspäin rinnettä autollamme kavuten, toisinaan hurjaa vauhtia mutkaisia teitä alaspäin rallikuskisiippani kyydissä kaahaten (kaarteissa saattoi muutama kiljaisu ja kehoitus vauhdin hiljentämisestäkin päästä suustani..)
Aluksi Cascadien pohjoispuoliset rinteet olivat kokonaan tai osittain puiden peittämiä, mutta mitä syvemmälle itään ajoimme, sitä kuivemmaksi, karummaksi ja puuttomammaksi maisema muuttui ja korkeimmilla huipuilla oli myös lumiset laet.
Matkalla pysähdyimme ihailemaan Ross Laken patoa, jolta avautui kauniit näkymät alas järvelle sekä laaksoon.
Päästäksemme ihailemaan niin huikeankokoista patoa kuin sieltä avautuvia maisemiakin, piti meidän lähteä patikoimaan alaspäin polkua, jonka korkeusero lähtöpaikkaamme nähden oli n 150m. Lämpötilan pyöriessä +30C asteessa ja auringon paahtaessa vuorenrinteen kivet lähes paistinpannulämpötilaan, patikointi kävi vähintäänkin kohtuullisesta reenistä. Etenkin se takaisin padolta vuorenrinnettä pitkin palaaminen. Onneksi tällä vain n 2 mailin matkalla oli pieni creek (paras suomennos, jonka sanalle keksin on "pieni koski"), josta sain lipikoitua virvoittavan kylmää vettä lippalakkiini ja "palavan pääni" jälleen viilennettyä. Juomavettäkin toki olimme varanneet mukaan, mutta se oli too precious ulkoisesti käytettäväksi.
Meidän molempien puhelimet lakkasivat vuoristoisessa "villissä lännessä" toimimasta ja autoradiokin toimi vain osittain, joten oli helppoa nauttia vain ja ainoastaan maisemista ja toistemme hilpeästä seurasta ;-)
Ross Laken kauniissa maisemissa lounaseväät syötyämme, jatkoimme matkaa alkuperäisen näköiseen, muutaman sadan asukkaan "villin lännen" kylään, nimeltä Winthrop.
Siellä majoituimme AbbyCreek Inn - nimiseen pikkuhotelliin ja käväisimme illan tullen vielä ihmettelemässä kylänraitilta löytyviä kauppoja sekä päivällisellä paikallisessa pikkukuppilassa.
Seuraavan helteisen päivän aamuna, auton pakattuamme, ja siippani asteltua maksamaan hotelliyöpymisemme, käynnistin hopeaisen ratsumme, laitoin viilennyksen täysille ja astuin ulos autosta, jotta auringonporottama auto viilenisi ja pääsisimme jatkamaan matkaa. No, arvoisa nelipyöräisemme päättikin lukita kaikki ovensa, auton ollessa käynnissä, viilennyksen täysillä ja auton avainten ja kaikkien tavaroidemme ollessa auton sisällä! What an unexpected surprise!
Siippani vastaillessa puhelinautomaatin kysymyksiin ja näpytellessä rekisteritunnuksia palveluun kännykällään, myönnän ajatelleeni, että matkamme taisi nyt tyssätä tähän ja että joutuisimme palaamaan samaa, vuoristoista tietä takaisin kotiin hinausauton kyydissä. Siinäpä loppupäivä olisikin sitten kulunut rattoisasti.
MUTTA, kuin ihmeen kaupalla siippani puhelin soi pienen hetken päästä ja läheisessä kylässä sijaitsevan pienen korjaamon nuorimies soitti ja kertoi olevansa tulossa apuun. Automaattinen road service oli kuin olikin osannut infota hätätilanteestamme lähintä huoltoliikettä!
Noin puolen tunnin odottelun jälkeen, (auto oli onneksi tässä kohtaa jo älynnyt itse sammuttaa itsensä), luoksemme saapui huoltomies, jonka työkaluina oli metallinen kiila, pieni kuminen, ilmalla täytettävä patja sekä pitkä, kapea metallitanko, jonka päässä oli koukku. Autovarkaan ja surffaripummin yhdistelmältä näyttänyt huoltomies ryhtyi riuskoin ja varsin tottunein ottein (!) raottamaan kuskin puoleista etuoven tiivistettä ja reunaa ensin metallikiilalla ja sitten ilmapatjan avulla ja lopulta sai työnnettyä pitkän metallitangon tottuneesti etuoven pieleen syntyneestä pienestä raosta auton sisään ja painettus etuoven sisäpuolella olevaa ovenavausnappia. Auton ovet avautuivat, me huokasimme helpotuksesta kiittelimme vuolaasti meitä auttamaan rientänyttä miestä ja pääsimme sittenkin jatkamaan matkaa.
Onni onnettomuudessamme oli, että auto ei päättänyt jättää meitä ulkopuolelleen keskellä vuoristoista erämaata, jossa olimme hypänneet lukuisia kertoja ulos autosta ottamaan kuvia maisemista ja joissa kännykätkään eivät olisi toimineet!
Järkytyksestä ja vain noin tunnin kokonaisviivästymisestä selvittyämme, ajoimme nauttimaan Cascade loopin varrella sijaitsevan järven, Lake Chelanin, kauniista viininviljelymaisemista (sekä viinimaistiaisista :-) ja rennosta rantalomatunnelmasta.
Pääsin myös pulahtamaan Lake Chelanin virkistävään veteen,jjosta olin haaveillut jo edellisen päivän helteessä hikoillessani.
Samaisena iltana ajoimme vielä majapaikkaamme Wenatcheehen, jota täällä tituleerataan maailman omenapääkaupunkina.
Wenatcheen "keskusta", jos sitä onkaan, oli kuitenkin jossain määrin pettymys laajoine teollisuusalueineen ja leveine ja tylsänoloisine pääkatuineen. Niinpä suuntasimme hiukan keskustasta syrjään Saddle rockille, joka olikin kuin lännenelokuvasta kuivine, karuine pölyisine ja kuumine rinteineen. Ja maisemat ylhäältä vuorelta olivat jälleen näkemisen ja kokemisen arvoiset. Vuori oli todellakin kuin hevosen satula ja sen juurella sijaitsi kuin nakutettu sinne sopivat suuret hevostallit.
Kotiin eteläistä reittiä ajaessamme ja vuorijonojen jo madalluttua vain pieniksi mäenrinteiksi, meidät yllätti seuraava koettelemus. Auton sisään kuului kesken ajon pamaus ja yritimme peileihin kurkkien nähdä minkä päältä oikein olimme ajaneet ja mistä pamaus mahtoi johtua. Emme erottaneet mitään sen kummempaa sen enempää tiessä kuin tien reunoillakaan. Vasta muutaman sekunnin päästä auton renkaiden ilmanpainetta mittaavan anturin antaessa hälytyksensä kojelaudassa, paljastui meille karu totuus tapahtuneesta: kuskin puoleinen takarengas oli puhjennut. Miksi tai miten jäi hämärän peitroon, mutta rengas oli tyhjä eikä meidän auttanut muu kuin ruveta jännityksellä etsimään vararengasta ja tunkkia takaluukusta.
Konttorirotta-siippani joutui nyt siis renkanvaihtopuuhiin keskellä yli +30 asteista maaseutua, jossakin Monroen liepeillä, n 80 mailin päässä kotoa. Minä heiluin tien vieressä varottamassa muita tiellä liikkujia ja kuvittelin olevani estämässä rekkoja, isoja truckeja ja muita 50mailia tunnissa ohi kiitäviä autoja, töytäisemästä rengasta vaihtavaa siippaani kuoliaaksi ohiajaessaan.
Ennenkuin kummankaan flipflopit ehtivät sulaa kuumaan asfalttiin, pääsimme jatkamaan matkaa kottikärryn renkaan kokoisella vararenkaallamme. Etsimme lähimmän Les Schwabin - rengasliikkeen ja kitkutimme sinne liki 30 mailia kauheassa ruuhkassa. Ehdimme rengasliikkeeseen vain 25 minuuttia ennen sen sulkemisaikaa ja olimme melko varmoja, että vastauksena olisi niin sanottu "no can do".
Mutta toisin kävi. Me pessimistit ilahduimme jälleen positiivisesti! Ilman sen kummempia kommervenkkejä, renkaiden rautaiset ammattilaiset vulkanoivat ja paikkasivat tuhdisti revenneen renkaamme noin 20 minuutissa ja me kovia kokeneet pääsimme jälleen jatkamaan matkaa. Tällä kertaa onneksi onnellisesti kotiin saakka!
Kaikki ei siis kesälomalla aina mene kuin Strömsössä tai elokuvissa, mutta hanskoja ei näemmä kannata heti epäonnen kohdatessa lyödä tiskiin, kuten allekirjoittaneella helposti on tapana.
Comments
Post a Comment