Osa 1 Paratiisissa

Nuorempi poikamme saapui viime viikolla odotetulle vierailulle tänne Pacific Northwestiin (jippii!) ja niinpä etukäteen tekemältämme "bucket listilta" oli aika alkaa kaluta kohteita lävitse, koska varsin hyvin tiesimme, ettei tämän pikkukaupungin meno tietenkään riitä tuollaisen nuoren aikuisen tiedon ja kokemisen janoa sammuttamaan. Ja ensimmäisenähän sitä nuori(kin) ihminen haluaa tietenkin Paratiisiin ;-) Niinpä lähdimme valloittamaan "meidän vuorta", Mt. Rainier- tulivuoren rinteitä.

77 mailin ajomatkassa kesti meiltä 2h, sillä liian kokemattomina päätimme lähteä vuorelle vasta klo 10.00. Opimme varsin nopeasti, mitä myöhäinen lähtöajankohtamme tarkoitti amerikkalaisen, pitkän Labour day - viikonlopun sunnuntaina. Matelimme luonnonpuiston porteille silmänkantamattomiin näkyvässä yhtenäisessä autojonossa ja manasimme ajattelemattomuuttamme. Olimme kuvitelleet, että ehtisimme takaisin kotiin iltapäiväksi ja pakanneet mukaan vain pienet eväät. No, ruokailut menivätkin sitten säheltämiseksi, muttei mennä nyt siihen.

Päästyämme sitten vihdoin luonnonpuistoon (vaikka olimme jo aikeissa kääntyä matelevasta autojonosta takaisin ja tulla toisella kertaa) ja ajettuamme autojonossa kiemurtelevaa vuoristotietä ylös, oli parkkipaikan löytäminen sitten taas oma metsästysprojektinsa. Eikä fiilis tässä vaiheessa tuntunut lainkaan "paratiisimaiselta", sillä Mt. Rainierin Visitor Centerinkin ympäristö kuhisi turisteja.

Olimme siis siippani kanssa käyneet keväällä samaisessa paikassa lumikenkäilemässä (kts blogipostaus maaliskuulta). Nyt yllätyimme kuitenkin, kun näimme ylöspäin kapuavan, leveän ja asfaltoidun(!) hiking trailin, joka lähti visitor centeriltä kohti tulivuoren huippua. Siis kuka ihme asfaltoi pystysuoraan kulkevan kävelyreitin tulivuoren rinteellä?!? No, amerikkalaiset näköjään.

Jo alkumatkasta kävi hyvin selväksi ettemme olisi tässä Paratiisissa yksin. Reitillä näkyi kuitenkin heti porukkaa sen verran retkeilyyn sopimattomissa asuissa ja kengissä (kuten mekoissa ja flip-flopeissa), että päättelimme, että ylempänä vuorella ei ehkä olisi enää niin ruuhkaista. Ja oikeassa olimme. Mitä ylemmäs kapusimme jyrkkänä kohoavaa rinnettä, sitä vähemmäksi kävi vaeltajamääräkin. Hämmästelin kuitenkin pienten lasten kanssa jyrkkää ja loppumatkasta valtavin kivin pengerrettyä kävelyreittiä vaeltavien lapsiperheiden määrää. Eiväthän ne pikkulapsiparat pystyneet kaulaansa asti kohoavia kivijärkäleitä aikuisten tahdissa nousemaan. No, hatunnosto vanhemmille, jotka kuitenkin viitsivät ja jaksoivat lähteä tarjoamaan tuota huikeaa vuoristokokemusta lapsilleen!

Minä puuskutin sairaat keuhkoni ja flunssasta särkevä pääni hoosiannaa huutaen hitaahkosti jyrkkää rinnettä ylöspäin jälkikasvun ja siipan yrittäessä keksiä tekemistä siksi aikaa, kun asettelin askeleitani korkeille kiviaskelmille. Monet nuoret ja osa vaeltavista alakouluikäisistäkin ohittivat minut helpohkon oloisesti ja sekös se otti luonnon päälle. Jos olin kuvitellut kuntoni jo hiukan Priest Point Parkin säännöllisillä kävelyretkillä ja kuntosalilla hikoillessani kohonneen, oli aika sanoa hyvästit sellaisille kuvitelmille ja hyväksyä kirpaiseva totuus.

Lopulta jouduin jättämään leikin kesken n 1,6km ylöspäin taivallettuamme ja toteamaan, ettei ainakaan sen hetkinen kuntoni, eivätkä sairaat keuhkoputkeni kestäneet enempää rasitusta ilman verenvuotoa (erityisherkät varmasti ymmärtävät, että puhelinten "no service" - tila ei ainakaan helpottanut oloa) Siippani jäi hyvää hyvyyttään (ihana mies❤️) pitämään minulle seuraa Panorama Pointiin, kun jälkikasvumme päätti taivaltaa vielä yhden huipun päälle. Kylläpä muuten viilettikin 19v nopsasti! Kuin heittämällä n 300m korkeammalla olevalle n. 1km päässä olevalle seuraavalle, korkealle tasanteelle (olen niin ylpeä hänestä😍)

Maisemat olivat ylhäällä tietenkin henkeäsalpaavan kauniit, vaikka itse glacier, jäätikkö, olikin näin kesäaikaan likaisen harmaa (eikä enää jäänsisinen niin kuin aiemmin maaliskuussa). Tuolla ylhäällä vuoren rinteillä meitä odotti paitsi maisemat ja viileä tuuli, myös maaoravat, jotka olivat ilmeisesti tottuneet saamaan turisteilta pähkinöitä ja muuta naposteltavaa, sen verran tuttavallisia ja lähikontaktiin pyrkiviä ne olivat.

Matkalla alas näimme ja kuulimme (outoa vihellyksen ja kiljaisun välimaastossa olevaa ääntä) vuoren rinteillä kaikessa rauhassa elelevät murmelit (brown belly marmot), joita pysähdyimme tietenkin ihmettelemään ja valokuvaamaan. Eräs kanssavaeltajamme kertoili, että hän oli nähnyt mustakarhun(!) edellisenä päivänä kyseisen polun varressa. Onneksemme emme törmänneet kuitenkaan karhuihin vaan pääsimme onnellisesti takaisin visitor centeriin ja pienen matkan päähän autollemme.

Voi pojat miten jalkani olivatkaan spaghettia ja kaikkien vatsat kurisivat! Ei auttanut kuin lähteä ajamaan takaisin kotikonnuille ja toivoa, että hyviä ruokapaikkoja löytyisi tuon maaseutumaisen matkan varrelta.